Viime aikoina on kirkollisessa mediassa ja muutenkin ollut puhetta herätyliikkeistä ja niistä irtautumisesta. Päähuomio on kohdistunut vanhoillislestadiolaisuuteen, mutta muutkin suljettuina pidetyt yhteisöt ovat olleet huomion kohteena.
Aikoinaan tulin uskoon erään helsinkiläisen, helluntaiherätyksestä irtautuneen pienen seurakunnan toiminnan kautta. Seurakunta ei nopean alkuvaiheen jälkeen kasvanut juuri yli sadan jäsenen, ja hajaantui lopulta. Seurakunnan opetukselle oli tyypillistä korostaa, että se on puhdasoppisempi kuin muut. Hurmahenkisyys ja pelko leimasivat useita seurakuntalaisia. Saarnoissa oli varoitteleva ja lakihenkinen sävy. Seurakunta ei kuitenkaan pitänyt itseään ainoana oikeana, vaan muitakin kirkkokuntia siedettiin.
Seurakunnassa tapasin myös nykyisen vaimoni. Hänen kanssaan irtauduimme yhteisöstä muutaman vuoden kuluessa ja siirryimme Helsingin Saalem-helluntaiseurakuntaan. Tästä on 25 vuotta. Nykyisin kuulumme kirkkoon. Lakihenkisyys ja pelko ovat kuitenkin sitkeitä mielentiloja, joista irtautuminen voi kestää kauan.
Usein kuulee kritisoitavan sitä, kuinka herätyliike tai uusi seurakunta pyörii vain perustajansa ympärillä. Tämä on kuitenkin se tapa, jolla herätysliikkeet ja kirkkokunnatkin syntyvät. Uuden liikkeen ensimmäinen kypsyyskoe on siinä, miten se onnistuu irtautumaan omasta perustajastaan. Toinen kysyyskoe on valmius omien ongelmien avoimeen käsittelyyn. Onnistuneen esimerkin herätysliikkeen kypsymisestä taroaa helluntaiherätys. Pieni osoitus tästä on, kun äskettäin helluntaiherätyksen Ristin Voitto -lehdessä julkaistiin hengellistä väkivaltaa käsittelevä artikkeli, joka oli niin hyvä, että kirkollinen uutissivusto Seurakuntalainen.fi jakoi sen myös. Merkittävää on kuitenkin se, että helluntai- ja muut karismaattiset liikkeet ovat tänä päivänä kristinukon leviämisen eturintamassa kolmannessa maailmassa, samalla kun uskonnollisuus Euroopassa hiipuu.
Epäonnistuneen esimerkin herätysliikkeen kypsymisestä tarjoaa mielestäni lestadiolaisuus, tässä lähinnä vanhoillislestadiolaisuus. Sen kasvu on perustunut pakkoon ja pelkoon - ehkäisykielto yhdessä ainoan pelastavan opin kanssa. Tällä hetkellä jäsenmäärä on kuitenkin supistumassa. V-lestadiolaisuuden hengellisen kasvun epäonnistumista ilmentää esimerkiksi seuraava pieni yksityiskohta: samalla kun alkoholi torjutaan jyrkästi, suhtatuminen tupakointiin on salliva. L.L.Laestadiuksen aikaan tupakoinnin uskottiin olevan jopa terveellistä. Kun valistus tupakoinnin aiheuttamasta riippuvuudesta ja terveyshaitoista saavutti yleisön, muut herätyliikkeet alkoivat pitää tupakointia paheksuttavana, mutta vl-liike ilmeisesti sulki korvansa yleiseltä valistukselta.
Herätysliikkeiden johtajien suurin virhe onkin siinä, että he huomaamatta uskovat, että heillä on Jumalan äänen suhteen virheetön korva. Tämä on petollinen erehdys, sillä se ei tarkoita, että johtaja uskoisi olevansa virheetön teoissa. Päin vastoin, johtaja alleviivaa vilpittömästi omaa syntisyyttään, samalla kun väittää varmaksi omaa kokemustaan Jumalan oikeasta tahdosta. Kuka siis edes huomaisi epäillä mitään?
Ihmisellä on kaipuu turvallisuuteen, jota suljettu yhteisö pystyy tarjoamaan selkeän ja yksinkertaisen maailmanselityksen kautta. Tämä selittää sen, miksi ihmiset yhä uudelleen sulkeutuvat yhteisöihin, joiden opit vaikuttavat ulkopuoliselle irrationaalisilta. Mutta selkeä ja yksinkertainen maailmanselitys on valittavissa helposti myös ilman erityistä yhteisöä. Kutsuttakoon tässä "harmittomaksi fundamentalistiksi" kristittyä, joka on ns. normikirkon (esim. ev.-lut.) jäsen, koulutettu, elää normaalia elämää, ja uskoo samalla tiukasti, että maailma luotiin 4000 eKr, alkuräjähdys- ja evoluutioteoria ovat hölynpölyä, ja Ilmestyskirjan tapahtumat toteutuvat lähivuosina. Merkittävä osa esimerkiksi amerikkalaisista kristityistä kuuluu tähän ryhmään.
Arkielämään ei vaikuta, uskooko maailman olevan tuhansia tai miljardeja vuosia vanha, tai ajatteleeko ihmiskunnalla olevan edessään lyhyt tai pitkä tulevaisuus. Mutta "harmiton fundamentalisti" ajautuu henkiseen ristiriitaan, jos joutuu esim. työn puolesta nojautumaan luonnontieteelliseen tietoon, samalla kun uskonnollisen näkemyksen kautta sitä kohtaan on kylvetty epäluulon siemen. Tavallista myös on, että lapset alkavat varttuessaan esittää tiukkoja kysymyksiä, jotka haastavat vanhempien todellisuuskäsityksen. Tällöin uskonnollisen pienoisuniversumin rajat voivat tulla vastaan tavalla, joka vaikuttaa perhesuhteisiin.
Ristiriita pelkistetyn uskonnollisen maailmankatsomuksen ja ympäröivän todellisuuden kanssa voi ilmetä muillakin alueilla. Usein esimerkiksi mielen sairauksille on tarjolla uskonnollinen, helppo selitys. Kun sairaus sitten iskee omalle kohdalle tai lähipiiriin, selityksen keinotekoisuus paljastuu.
"Harmiton fundamentalismi" sisältää sen riskin, että kun yksinkertainen selitysmalli on omaksuttu jossain asiassa, se saatetaan omaksua myöhemmin jossain toisessa asiassa, joka ei enää olekaan aivan harmiton. Esimerkkejä voivat olla uskonnon politisoituminen, tai uskonnon tuominen lääketieteen alueelle.
Uskonnollisen pienoisuniversumin verraton etu on siinä, että se on käsitettävissä ja selitettävissä. Se ei myöskään osaa eikä halua kyseenalaistaa sitä tapaa, jolla se johtaa opinkappaleensa pyhistä kirjoituksista. "Kun Raamattu sanoo näin, se on niin ja amen." Ei esitetä kysymystä, kenelle se on sanottu, milloin ja missä tarkoituksessa, tai mitä samasta asiasta on sanottu muualla Raamatussa. Jumala toiminta on mekaanista, joustamatonta, armotonta.
On tärkeä ymmärtää, että pelkistettyyn, helposti käsitettävään uskonnolliseen maailmanselitykseen turvautuminen on ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden ilmentymä. Klassinen kristinusko on kuitenkin kehittynyt pidemmälle. Se korostaa inhimillisen ymmärryksen rajallisuutta suhteessa Jumalaan. Sanat "mystinen" tai "mysteeri" esiintyvät tässä yhteydessä niiden alkuperäisessä merkityksessä. Mysteerin läsnäolo ei ilmennä klassisen kristinuskon tarjoaman selitysvoiman puuttetta, vaan sen kattavuutta. Jumala on ääretön ja inhimillinen ymmärrys äärellinen, siksi jokainen Jumalaa koskeva selitys on riittämätön, eikä voi olla koko totuus. On ymmärrettävä, että ei voi ymmärtää. Jumalan jääminen kaikkien lopullisten selitysten tavoittamattomiin osoittaa myös sen, että hengellinen kasvu on päättymätön prosessi, ja hengellisten näkemysten kuuluu kehittyä ajasta ikuisuuteen. Tämä vaatii nöyrtymistä. Se on myös ristiriidassa ihmisen luonnollisen tarpeen kanssa löytää selityksiä, jotka ovat kerrasta ymmärrettäviä ja muuttumattomia.
Siirtäessään Jumalan äärettömyyteen ja käsityskyvyn ulkopuolelle, aineellinen todellisuus jää ikään kuin rauhaan, ja ihminen voi tutkia sitä vapaasti. Klassisen kristinuskon mukaan tämä tutkiminen on myös hyödyllistä, sillä se voi laajentaa Jumalaa koskevaa ymmärrystä. Itse ajattelen tämän mukaisesti, että esimerkiksi biologinen evoluutio ilmentää jumalallista taipumusta jalostaa asioita yhä moninaisemmiksi ja hienostuneemmiksi, aina äärettömyyteen asti.
On arvostuskysymys, kuinka merkittävänä kristitty pitää ristiriitaa valitsemansa maailmankatsomuksen ja tieteellisen tai myös klassisen kristinuskon maailmankuvan kanssa. Monille asia ei tuota vakavia ongelmia, eikä aihetta ole tarpeellista repostella sen enempää. Tunnen paljon ihmisiä, jotka torjuvat tieteellisen maailmankatsomuksen, ja jotka tekevät arvokasta, epäitsekästä kutsumustyötä. Olisi aivan väärin alkaa erikseen kiistellä heidän kanssaan oppikysymyksistä. Mutta jos konflikti maailmankatsomusten välillä alkaa vaivata omalla kohdalla, sisäisen rauhan vuoksi asia kannattaa käsitellä loppuun asti.
Omassa yhteisössäni vallitsi fundamentalistinen maailmankatsomus, jota en voinut omaksua tuntematta itseäni älyllisesti epärehelliseksi. Tämä vaivasi minua niin paljon, että päätin tutkia asiaa niin pitkälle kuin mahdollista. Kymmenen vuoden etsimisen jälkeen löysin alueen, jossa teologia, filosofia ja logiikka kohtaavat, ja sain rauhan. Ongelma ei ollut kristillisessä uskossa, vaan siitä johdetun maailmankuvan pinnallisuudessa. Kokemani ristiriita tieteen ja uskon väliltä postui, kun saatoin artikuloida itselleni Jumalaa koskevat käsitykset aiempaa syvällisemmällä tavalla. Tämä alue on matemaattinen ääretön, mutta ei tässä yhteydessä siitä enempää. Samanlaisia ajatuksia sisältyy myös klassiseen teologiaan, mutta toisenlaisella kieliopilla ilmaistuna. Toisessa blogissa sekä kirjassa "Jumala ja ääretön" käsittelen aihetta lähemmin, ja pikainen johdatus aiheeseen on Georg Cantorin, kuuluisan matemaatikon ja äärettömän "keksijän", lyhyt elämäntarina.
Kristitty, joka alkaa epäillä omaksumiaan yksinkertaistavia näkemyksiä joko aineellisesta tai hengellisestä todellisuudesta, voi tuntea itsensä huonoksi uskovaiseksi ja pelätä olevansa matkalla luopumukseen. Haluan korostaa, että kirstinusko tarjoaa jo perinteisesti avaran, abstrakti maailmankatsomuksen, joka painottaa eroa käsitettävän todellisuuden ja jumalallisen todellisuuden välillä. Siksi käsitettävää todellisuutta koskevan maailmankuvan joutuminen remonttiin ei ole uhka aidolle hengelliselle maailmankuvalle, vaan päinvastoin pakottaa jäsentämään todellisuuden yläperspektiivistä, mikä on tie syvempään hengellisyyteen.
