Tiede ei ole syvällistä

Näen toistuvasti samaa unta: olen sisällä rakennuksessa, jossa on loputtomasti huoneita. Rakennuksessa ei ole muita ihmisiä. Vaellan huoneesta toiseen etsien ulospääsyä. Siirtyminen huoneesta toiseen on välillä vaivalloista. Huoneet ovat kaoottisia. Huoneissa ei ole ikkunoita, rakennuksella ei ole ulkopuolta.

Uni on kuin tieteellinen maailmankuva. Uusi löytö avaa pääsyn uudelle alueelle, jossa on uutta tutkittavaa. Tuloksena avautuu useimmiten taas uusia tukimussuuntia, joihin voi edetä. Maailmankuva laajenee ja tarkentuu. Kysymys ulkopuolesta siirtyy vaivihkaa taka-alalle.

------------------

Alati yleistyvä ilmiö julkisessa keskustelussa on tieteentekijöiden esiintyminen perimmäisten kysymysten asiantuntijoina. Joukossa on paitsi avaruustutkijoita, myös fyysikoita ja biologeja. Helppo tie perimmäisten kysymysten asiantuntijuuteen ja ilmaiseen julkisuuteen on tasoitettu heti, kun tutkija ilmoittaa tulleensa siihen johtopäätökseen, että uskonnon aika maailmassa on ohi ja hän ponnistelee rationaalisen ja naturalistisen maailmankuvan levittämiseksi.

Tiede edistyy nopeasti. Saamme nähdä hämmästyttäviä kuvia avaruuden syvyyksistä, saamme yhä tarkempaa tietoa aineen rakenteesta ja yhä parempia teorioita siitä, miten maailmankaikkeus ja elämä kehittyy. Tämä antaa varsin uskottavan vaikutelman siitä, että lopulta mitään ulkopuolista selittävää tekijää tai suunnittelijaa ei olekaan, ja lopullinen vastaus on loputtomasti tarkentuva ja itseään korjaava tieteellinen maailmankuva. Itsensä korjaaminen ja omien selitysmallien jatkuva kyseenalaistaminen onkin juuri tieteellisen maailmankuvan tärkeä ja vakuuttava ominaisuus. Mutta onko siitä perimmäiseksi selitykseksi?

Tieteellisen tiedon tulee perustua aineistoon tai havaintoihin, jotka voidaan todentaa esimerkiksi toistamalla. Hankalia rajatapauksia ovat ilmiöt, jotka on havaittu vain kerran. Näitä ovat erityisesti maailmankaikkeuden ja elämän synty. Siksi tutkijat pyrkivät kiivaasti osoittamaan, että kumpikin ilmiö voi toistua suotuisissa oloissa. Mutta mitkä ovat ne ”suotuisat olot”, joissa maailmankaikkeus voi syntyä? Sitä on mahdotonta yrittää selittää maailmankaikkeuden sisältä käsin. Yhtenä pakotienä tutkijat ehdottavat multiversumia, ympäristöä, joka generoi uusia maailmankaikkeuksia. Mutta tällä tavoin ongelma vain siirretään askeleen verran kauemmaksi.

Elämän syntyä ei ole onnistuttu toistamaan laboratoriossa, mutta ala on niin uusi, että on liian aikaista tehdä tästä mitään johtopäätöksiä. On mahdollista, että tulevaisuudessa pystytään tuottamaan synteettistä elämää.

Eräs toinen viime aikoina pajon esillä ollut aihe on tietoisuus. Tietoisuuden tutkimus on vauhdissa, ja samalla on törmätty tieteellisen metodin ongelmiin. Luonnontieteessä vallitseva lähestymistapa on reduktionismi eli ajatus siitä, että tarkkailtava ilmiö on jaettava yhä pienempiin osiin sen perimmäisen toimintaperiaatteen löytämiseksi. Tietoisuuden ja ajattelun ollessa kyseessä maallikkokin voi alkaa epäillä, onko etenemissuunta aivan väärä. Onkin näköpiirissä, että tällä alueella tarvitaan uudenlaista tiedettä.

Samassa yhteydessä nousee helposti esiin kysymys evoluution päämäärästä. Alan tutkijat alleviivaavat, että evoluutiolla ei ole päämäärää. Asia tuntuu kuitenkin vaativan jonkinlaista vakuuttelua. Evoluutio on johtanut hyvin pitkällisen prosessin kautta tietoisuuden kehittymiseen, mistä on seurannut valtava hyppäys eteenpäin ihmisen alkaessa kehittää teknologiaa – ja vauhti vain kiihtyy, mutta mihin suuntaan? Nyt jo varoitellaan aivan vakavissaan, että tietoisuuden saavuttavat koneet voivat syrjäyttää ihmisen. Onko niin myös tapahduttava evoluution nimissä? Ehkä todennäköisempi skenaario on se, jossa uudelle tasolle nouseva tietojenkäsittelykapasiteetti mahdollistaa täysin uskottavat virtuaalimaailmat, ja ihmiskunta (tai sen rippeet suuren katastrofin jälkeen) vetäytyy loputtoman tietokonepelin kaltaiseen Matrix-maailmaan, jossa kehitys jatkuu jollain meille käsittämättömällä tavalla. Emme voi tietää onko näin jo tapahtunut. Klassinen, filosofien esittämä kysymys siitä, onko nyt havaitsemamme maailma edes todellinen, saa uuden merkityksen. Ehkä evoluution, tietoisuuden ja teknologian myötä jumalaksi kehittynyt olento on synnyttänyt meidät virtuaaliseen maailmaan, tai Jumalan uneen, kuten Leibniz aikoinaan pohti. Jos siis ylipäätään puhutaan kehityksestä, on ajatuksen kanssa uskallettava mennä loppuun asti. Näemme, että kaikki puhe kehityksestä viittaa lopulta jumalaan – joka uskoville on olemassa nykyisyydessä, naturalisteille tulevaisuudessa.

Äskettäin joku suomalainen avaruustutkija esitti uskontokritiikkinsä perusteeksi sitä, kuinka nykyisin tuntemassamme avaruudessa on kuitenkin miljardeja galakseja, joissa miljardeja planeettakuntia; ynnä muita tähtitieteellisiä mittalukuja. Äkkiseltään tällaiset perustelut asiantuntijan suusta kuulostavat maallikosta vakuuttavilta. Mutta lähemmin tarkasteltuna sanoman pintapuolisuus käy ilmeiseksi. Onko suurempi matemaatikko se, joka laskee miljoonilla, kuin se, joka laskee vain tuhansilla? Osaahan jokainen lisätä nollia luvun perään. Ei se ole syvällistä, että avaruuden tilavuus tai ainemäärä on suunnaton. Se on vain materialismia.

Toinen esimerkki kömpelöstä yrityksestä esittää perimmäinen selitys kaiken olemassaolle liittyy alkeishiukkasfysiikkaan, tarkemmin niin sanottuun kvanttiteoriaan. Se ennustaa, että ainehiukkasia ja sitä myötä erilaisia asiantiloja voi syntyä spontaanisti tyhjässä avaruudessa. Näin fyysikot ovat päätyneet siihen, että alkuräjähdys voi olla tällainen spontaani, tyhjästä syntynyt tapahtuma, joka ei tarvitse mitään edeltävää syytä tai aiheuttajaa, ja kaiken olemassaolo on niinmuodoin tullut selitetyksi. Mutta maallikkokin voi huomata pian kysyä, millä perusteella voidaan olettaa, että maailmankaikkeudessa havaitut tyhjiön ominaisuudet voisivat selittää maailmankaikkeuden alkuperän, koska tyhjiö on itsessään osa maailmankaikkeutta? Ajatuskulku osoittautuukin kehäpäätelmäksi. Tieteellinen maailmankuva paljastuu kuplaksi, vaikkakin niin suureksi, että sen reuna-alueet ovat vaikeasti käsitettäviä myös asiantuntijoille. Siksi edellä kuvattuja huitaistuja päätelmiä saadaan ajoittain kuulla. Trendikkäinä ne kuitenkin menevät median paraatiovesta läpi.

Ei ole suuri ihmettelyn aihe, että tiedeyhteisö suhtautuu nurjasti teologiaan ja haluaisi lakaista teologisen tiedekunnan pois yliopistosta. Monelle voi sen sijaan tulla yllätyksenä, että myös filosofiaan suhtaudutaan tiedeyhteisössä nykysin väheksyvästi. Julkisessa keskustelussa on tietysti helppo perustella, että filosofia ei taloudellisesti tuota mitään. Taustalla lienee kuitenkin ajatus siitä, että filosofia on jo tehtävänsä tehnyt tieteellisen metodin luojana ja määrittelijänä, toisin sanoen: että tiede on järjestelmänä jo valmis, ja tiedon tuottamisen perusteita ei tarvitse enää tutkia tai kehittää. Tai: filosofit ovat niitä, jotka kysyvät epämukavia, kuten jos tällä loputtomalta tuntuvalla rakennuksella onkin ulkopuoli, miksi rakennus on tällainen eikä toisenlainen, millaiset muut rakennukset olisivat mahdollisia ja mistä itse rakennelma oikein koostuu?

Edellä oli puhetta siitä, kuinka maailmankaikkeuden suunnatonta kokoa käytetään perusteena uskontokritiikille. Tämän  kuittaaminen materialismiksi ei tee täysin oikeutta näille kriitikoille. Argumentin kärki on siinä, että maailmankaikkeudessa on oletettavasti lukemattomia siviilisaatioita, joilla on oma käsityksensä todellisuudesta. Kuinka jokin maanpäällinen oppi tai uskonto olisi silloin erityisasemassa todellisuuden selittäjänä? Kysymys haastaa aidosti teologian perusteet. Kysymys ei myöskään ole uusi: se ovat ateistiset filosofit esittäneet ensi kerran jo 1700-luvulla, kun alkoi olla yleisessä tiedossa, että taivaalla näkyvät tavalliset tähdet ovat toisia aurinkoja, joilla voi yhtä hyvin olla omia planeettoja. Tuolloin pidettiin myös mahdollisena, että esimerkiksi Kuu ja Mars olisivat asuttuja. Tulisiko sinne siis lähettää lähetyssaarnaajia?

Tässä tulee kuitenkin vastaan inhimillisen ajattelun rajoitukset, jotka pätevät yhtälailla tieteessä kuin uskonnossa. Osaamme ajatella vain kokemuspiiriimme jo kuuluvia, toistuvia asioita. Tästä esimerkkinä naiivi Star Trek -maailmankuva, jossa kaikilla planeetoilla asuu lähes ihmisenkaltaisia olentoja, joilla on samat huolenaiheet kuin meillä - ja jostain ihmeellisestä syystä puhuvat enimmäkseen amerikanenglantia..

Älyllinen elämä muualla maailmankaikkeudessa on todennäköisesti niin eksoottista ja harvinaista, että on epätodennäköistä että ihmiskunta saa siihen yhteyttä ainakaan lähiaikoina. Tätä mieltä tutkijat yleiseti ottaen tällä hetkellä ovat. Perimmäinen syy tähän on maailmankaikkeuden koko ja ikä, siis aivan samat syyt jotka antavat aihetta olettaa että muuallakin esiintyy elämää. Se vain esiintyy eri aikaan, liian kaukana, liian lyhyen ajan, liian erilaisena, tai on niin paljon edellä meitä, että edellytyksiä kommunikoinnille tai edes sen havaitsemiselle ei ole. Mutta pelkkä vieraan elämän mahdollisuus on maailmankuvan kannalta merkittävä asia.

Tieteellisen maailmankatsomuksen kovana ytimenä pidetään logiikkaa ja matematiikkaa. On kuitenkin syytä tietää, että näinkin perustavanlaatuisten oppien perusta ei ole niin kiveen hakattu kuin voisi luulla. Matematiikan perusteena olevista ns. aksioomajärjestelmistä on voitu osoittaa, että ne on mahdotonta laatia aukottomasti (ns. Gödelin epätäydellisyyslauseet). Edelleen nykyaikaisen matematiikan tärkeä osa-alue, oppi äärettömästä, aiheuttaa yhä eripuraa tutkijoiden kesken etenkin, jos puhutaan todellisuuden äärettömyydestä. Äärettömällä maailmankaikkeudella (tai multiversumilla) olisi hämmentäviä ominaisuuksia. Mutta jo Immanuel Kant ymmärsi rationaalisen ajattelun rajat tässä asiassa todeten, että ”kysymys luonnon äärettömyydestä on ihmiselle ikuisesti ratkaisematon”. Tätä asiaa ei tule muuttamaan mikään tiede tai tutkimustulos tulevaisuudessa, koska luonnontiede rajoittuu aina äärellisyyksiin.

-----------------------

Loputtomien huoneiden rakennuksessa voin valita kaksi tapaa ajatella. Koska eteeni on auennut toistaiseksi vain uusia huoneita, on järkevää ajatella että näin on myös tulevaisuudessa, ja ulkopuolen pohtiminen on turhaa haihattelua. Tai sitten voin ylenkatsotuksi tulemisen uhallakin varautua siihen, että jossain huoneessa ehkä onkin ikkuna tai ulko-ovi. Ja totta on myös, että eräänä päivänä poistun rakennuksesta joka tapauksessa.